Ajankohtaista

Terapian tarpeessa- tarina

4.4.2022
Toimintaterapia-asiakkaamme halusi kertoa pysäyttävän, puhuttelevan, opettavan ja samalla huikeaan lopputulokseen johtaneen tarinansa vammautumisestaan ja kuntoutumisestaan. Asiakkaamme tarina ansaitsee paikkansa myös täällä nettisivuillamme. Toimintaterapeuttimme ovat kiitollisia menneestä matkasta asiakkaan rinnallakulkijana elämänhallinnan ja arjen sujumisen uudelleen järjestäytymisen polulla. Matka jatkuu edelleen ja tässä "autokoulussa", kuten asiakkaamme vertauskuvallisesti terapiasuhdetta kuvaa, luvataan ajaa asiakkaan tavoitteiden mukaisesti niin uusilla kuin vanhoilla teillä ja ihan varmasti ilon kautta!

"Elämä heittää, joskus maahan, toisinaan seinille, nostaa se myös pystyyn ja kantaa - elämä jatkuu kunnes pysähtyy…

Kohdallani koin elämän pysähtymisen nelisen vuotta sitten, kun onnettomuus ruhjoi, repi ja poltti lihaani pysyvät merkkinsä. Muistutus elämisen ihmeestä, joka hetkessä voidaan ottaa tai antaa takaisin -tuolloin omani sain takaisin. Olin onnekas monessa mielessä, verta löytyi pusseista, lääkärit leikkasivat ja hoitajat nostivat minut jalkeille. Koin terveydenhuoltojärjestelmämme uskomattoman laadukkaan puolen ja ymmärsin, miten iso rooli hoitajilla on; heidän osuutensa ei unohdu minulta koskaan.

Kotiutumisen myötä alkoi oma osuuteni kuntoutumisessa ja päättäväisesti hoidin sen asian liian hyvin. Kuntoilin itseni sairaaksi, mitä enempi liikkuvuuteni kehittyi, niin sitä suuremmaksi kivut kävivät. Hoidin kipuja liikkeellä, kunnes sekään ei auttanut - liike loppui ja kivut halvaannuttivat sekä levisivät polttavana tulena ympäri kehoa. Lopulta äänet, joita kuulin ja se mitä yllättäen näin sekä kevyt kosketus iskivät kuin suolattu ruoska jättäen jälkeensä halvaannuttavan polttavan kivun. Tässä vaiheessa särkyi miehen mieli – toivottomuus laski verhonsa ylleni.

Onnettomuus muutti minua, muovaten kehoa, nostaen uusia tunteita poistaen samalla vanhoja. Fyysiset arvet on helppo parantaa, henkinen ruhje ja pysyvästi muuttunut kyky toimia sekä identiteetin murskautuminen, ovat tyystin oma lukunsa. Voin rehellisesti sanoa olevani niin heikko, että ilman ammattilaisten apua en olisi selvinnyt haasteiden kohtaamisesta.

Yhteiskuntamme on rakentanut vastaanottavalle mahdollisuuden turvaverkkoon, joka kantaa yli vaivalloisimpien polkujen. Pääsin tuohon turvaverkkoon vuoden kuluttua kipupoliklinikalla, kun Hanna- niminen kipuhoitaja kysyi miten minä jaksan – en minä oikeasti jaksa mitenkään, tuhersin vastauksen niin syvältä tunteistani kuin kaltaiselleni ihmiseläjälle on mahdollista. Hannan myötävaikutuksella pääsin moniammatillisen kuntoutuksen piiriin, jossa julkiset ja yksityiset tahot hoitavat sekä järjestelevät käytännön asiat kuntoutuksien suhteen. Minun piti vain ilmaista tahtoni ja se, että olen valmis ottamaan apua vastaan.

Kun arvioin kuntoutusta ja sen vaikutuksia elämääni, on korostettava ensimmäistä oppimaani porrasta – työ- ja toimintakyky ovat tyystin eri asioita. Siinä missä toimintakyky edellyttää arjessa mahdollisuuksia esimerkiksi avata ovi avaimella, on työkyky vaatimuksiltaan paljon moniulotteisempi. Tämän asian sisäistäminen vei minulta vain muutaman vuoden ajan, eikä se toisaalta ole aina vieläkään selvärajainen asia. Mieli elää sujuvasti menneessä ja ennustaa tulevia, onhan se sen tehtävä - missio, josta oli opeteltava ulos ja alettava elämään hetkessä, kuten lapset.

Toimintaterapeuttini astui elämääni reilu vuosi onnettomuudesta. Saman aikaisesti vedin köyttä kipuoireyhtymäni kanssa. Terapeutti puhui armollisuudesta ja toimintakyvyn säilyttämisestä, minun kummastellessa miksi oikeapuoleni kehosta tuntuu hylkäävän minut ja ilmaisevan itsestään vain kivun kautta. Hiljalleen toimintakykyni edelleen heikkeni. En pystynyt avaamaan ovia, laittamaan vetoketjua kiinni tai kuorimaan itse omenaa. Ruuanlaitto, josta olen aina pitänyt kovasti, muuttui mahdottomaksi. Kaupassa jouduin pulaan halvaantumisten ja tavaroiden tippumisten myötä. Sairaus otti osansa ja mitä voimakkaammin taistelin, sitä voimakkaammin oireet kasvoivat. Muisti takkuili ja ajattelin dementian olevan alkamassa.

Lopulta terapeuttien kuvaamat asiat löysivät ymmärryksen armollisen valon aivojeni sopukoissa. Opin heidän avustuksellaan hyväksymään itseni sekä sen, että ennen oli ennen ja nyt on kuin on. Toimintakyvyn parantaminen edellytti minulta uusia toimintatapoja, apuvälineitä, lepoa ja rauhallisen elämäntyylin sisäistämistä. Oma suhteutumiseni asioihin joutui siis tarkasteltavaksi. Luovuin yrityksistä oikaista jupinalla politikkojen päätöksiä ja niin paljon luovuin ihan turhasta taakasta, joka kuormitti kovin pientä tallennustilaa aivoissani. Kun sain itseltäni luvan ”laiskotella”, opin ymmärtämään levon ja laiskottelun eron. Hiljalleen huomasin, mikä vaikutus oikealla tauottamisella ja voimavarojen jakamisella on elämääni. Nyt uskallan ja pystyn asioimaan ilman, että pelkäisin tilapäistä halvaantumista. Mitä sitten vaikka niin kävisi, minulla on apuna kävelykeppi.

Toiminta- ja fysioterapeuttien yhteistyö hyväkseni on ollut konkreettista ja voin nyt rehellisesti kertoa, että ilman sitä tukea mahdollisuuteni sairauteni kanssa elämiseen ja sen hoitamiseen olisivat olleet huomattavasti vaikeammat. Terapeuttien merkitys on kuten autokoulunopettajalla, joka ohjastaa oppilasta hallitsemaan autoa, sisäistämään pelisääntöjä ja lainalaisuuksia sekä myös huoltamaan kulkuneuvoa oikein. Oppilaan, eli minun, tuli tehdä löytöretki itseni psykofyysiseen kokonaisuuteen.

Eteen tulevia asioita, taakse jätettyä taakkaa olisi niin helppo kantaa. Perustella itselle, miksi ei oppisi tai jaksaisi. Suhtautuminen elämään ja armollisuus itseä kohtaan, helppo sanoa mutta niin vaikeaa sisäistää. Anna aikaa, ota apu vastaan ja kanna osuutesi, se oli parasta mitä itselleni saatoin tehdä.

Lämmin kiitos Toimintaterapeuteilleni Mareille, joita minulla on ollut kaksin kappalein sekä Fysioterapeuteille Lauralle sekä Sonjalle.

Matka jatkuu ja tänään on uusi hetki edessä oppia ja nauraa itsellensä."